Sotatieteilijä Ilmari Käihkö kertoo tutkimustyöstään tiedonjulkistamisen valtionpalkinnonsaajia esittelevässä sarjassamme.
Sotatieteilijä Ilmari Käihkö puhuu entisten lapsisotilaiden kanssa rynnäkkökivääreistä ja tutkijakollegojen kanssa sotatieteistä. Häntä arvostetaan kiihkottomasta ja laajaan kansainväliseen tutkimustietoon nojaavasta sodan analyysistä eri medioissa.
Ilmari Käihkö, olet toiminut kriisinhallintatehtävissä Tšadissa Keski-Afrikassa ja haastatellut taistelijoita Liberiassa, Ruotsissa, Suomessa ja Ukrainassa. Opetat sotatieteitä Ruotsin Maanpuolustuskorkeakoulussa ja toimit vierailevana tutkijana Aleksanteri-instituutissa Helsingissä. Millaista on tutkia sotaa etnografisin ja ”chatnografisin” keinoin?
Ilmari: Olen tutkinut paljon ei-valtiollisia aseellisia ryhmittymiä, joista ei ole kirjoitettua tietoa tai asiakirjoja. Ne asiat, jotka minua kiinnostavat, eivät löydy asiakirjoista. Minulla on tutkijana vastuu haastattelemistani ihmisistä. Tarvitsen tietoa, ja ihmiset antavat sitä minulle. En halua kuitenkaan, että heille koituu ongelmia, koska he ovat puhuneet kanssani. Yksi esimerkki liittyy Ukrainan sotaan, josta kirjoitin teoksessani Slava Ukraini!: Strategy and the Spirit of Ukrainian Resistance 2014–2023. Seurasin somessa ukrainalaisten vastarintataistelijoiden toimia. Nimesin sometutkimuksen chatnografiaksi. Ihmettelin, kun eräs kontaktini oli luvannut hakea minut lentokentältä, mutta yhtäkkiä hän ei enää vastannut puhelimeen. Olin epävarma, tuleeko hän. Hän saapui myöhässä ja selitti, että kaikkea ei voi kertoa netissä, koska sähköisestä liikenteestä jää aina jälki ja turvallisuuspalvelut seuraavat nettiä. Ymmärsin onneksi hyvin varhaisessa tutkimuksen vaiheessa oman vastuuni. Tein virhearvion. Siitä ei koitunut seurauksia, mutta minulle se oli tärkeä kokemus. Haluan, että muut oppivat kokemuksestani ja virheestäni.
Tutkit sotaa pienen ihmisen perspektiivistä. Miten eettisyys vaikuttaa tutkimukseesi?
Vuonna 2016 ilmestynyt väitöskirjani käsitteli Liberian toista sisällissotaa, jota käytiin vuosina 1999–2003. Tein maassa kenttätutkimusta ja haastattelin satoja sodan entisiä taistelijoita. Mietin, mitä he hyötyivät siitä, että tällainen valkonaama ilmestyi paikalle ja alkoi esittää kysymyksiä. Vaikka sodasta oli jo vuosia, voisiko heille koitua haastattelusta ikäviä seurauksia? Moni ajatteli saavansa rahaa vastineeksi haastattelusta, mutta sitä ei ollut. Vallan epäsymmetria minun ja haastateltavien välillä oli ilmeinen jo ihan ihonvärin vuoksi. Minulla oli resursseja, heillä ei ollut. Tasapainotin tilannetta pitkäaikaisella yhteistyöllä ja kanssakäymisellä. Asuin ihmisten luona ja osallistuin peltotöihin ja jokapäiväisiin aktiviteetteihin. Siten pääsin tekemään osallistuvaa tarkkailua. Jossain vaiheessa olin se henkilö, joka on ollut paikalla pitkään ja tulee vuoden päästä takaisin. Poissa ollessani viestittelin aktiivisesti. Olin heille olemassa. Olin heille joku. Silloin jotkut kertoivat tarinansa, olivat sitten voittajia tai hirmutekoihin syyllistyneitä häviäjiä. Monille taistelijoille keskustelut olivat hyvin traumaattisia. Keskeytin eräänkin hyvin mielenkiintoisen haastattelun, kun näin, että henkilö ei voinut hyvin. Laitoin ihmisen oman työni edelle, en päinvastoin. Minulle oli hyötyä omasta sotilastaustastani. Ymmärrän sotilaan työtä. Pystyin keskustelemaan vaikkapa entisten lapsisotilaiden kanssa rynnäkkökivääreistä.
Mielestäni me tutkijat emme puhu tarpeeksi tutkimusetiikasta. Yksi ongelma on se, että tutkimuseettiset prosessit ovat hyvin byrokraattisia ja aikaa vieviä. On kaiken maailman lautakuntia, joiden täytyy hyväksyä tutkimuseettiset suunnitelmat. Toisekseen täysin toisen alan ihminen, esimerkiksi luonnontieteilijä, voi joutua arvioimaan sotatieteellistä tutkimusta. Hänellä ei ole siitä omaa tai teoreettista käsitystä. Hän ei voi tietää, millaisia ongelmia tutkimuksesta voi jollekulle koitua. Näistä asioista pitäisi puhua enemmän.
Vertaisarvioitu Sotilaan päiväkirja. Kuinka rauhanturvaaminen muuttui kriisinhallinnaksi (Gaudeamus, 2024) kuvaa koruttomasti nuorten suomalaissotilaiden operaatiota Tšadissa vuonna 2009. Miksi kirjoitit kirjan?
Olin asunut 15 vuotta ulkomailla, pääosin Ruotsissa, Yhdysvalloissa ja eri puolilla Afrikkaa. Ajattelin, että kirja olisi hyvä Suomi-projekti. Pääsisin työstämään asioita, joita olin miettinyt vuosia muissa konteksteissa. Sodasta käydään usein ylätason keskusteluja, mutta suomalaisen sotilaan ääntä emme kuule. Sotilailla ei yleensä ole valmiuksia puhua, eikä ympäristöllä tavallisesti valmiuksia kuulla heitä. Tein operaation aikana tarkat muistiinpanot päiväkirjaani. Kun haastattelin kolmeakymmentä palvelustoveriani myöhemmin, moni sanoi, ettei ollut koskaan ajatellut kysymiäni asioita. Moni oli myös kiitollinen, että sai puhua yhdessä kokemistamme asioista ensimmäisen kerran ikinä.
En tehnyt muistelukirjaa, koska tutkijana minut on koulutettu etsimään systemaattisia ongelmia, jotta ne voidaan selvittää ja ratkaista. Mietin, miten sotatieteet suhtautuvat omaan kokemukseeni ja millaista hyötyä käsittelemilläni asioilla olisi suomalaisten sotatieteiden kehitykselle, suomalaiselle yhteiskunnalle ja päätöksenteolle.
Tutkimuksella tavoitellaan konkreettista hyötyä käytännön toiminnalle. Se voi olla parempaa sotimista tai maanpuolustusta tai esimerkiksi siviilien säästämistä sodassa. Kerron kirjassa esimerkiksi, että toverijoukkoon tuli särö, koska osa oli aktiivisia rasisteja ja osa ei siitä pitänyt. Rasismi erotti joukkoa ja kyseenalaisti operaation tekemää tärkeää työtä maassa, jossa olimme virallisesti puolustamassa paikallisia ihmisiä. Rasismi oli konkreettinen ongelma, jonka parantaminen edistää sotilaallista toimintaa, varmaan Suomi-kuvaakin maailmalla.
Valtionpalkinnon saaminen kosketti minua syvästi. Myöntöperusteluissa kansainvälisestä tutkimuksesta ammentavaa työtäni kuvattiin kiihkottomaksi ja objektiiviseksi. Se oli nimenomaan se, mihin olin pyrkinyt ja panostanut paljon vapaa-aikaani Venäjän aloitettua laajamittaisen hyökkäyssotansa Ukrainassa. Koin onnistuneeni ammatillisesti osana laajempaa kansainvälistä sotatieteellistä tiedeyhteisöä. Tiedettä ei tehdä yksin.
Teksti: Helen Partti
Kuva: Usva Torkki
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
