Tutkimusetiikan puolestapuhujan, emeritaprofessori Krista Varantolan mukaan tiedeyhteisö, yliopistot ja rahoittajat ovat yhdessä vastuussa siitä, että tutkimusympäristö kannustaa tutkijoita toimimaan eettisesti.
”Se on tutkijoiden oma asia, ei se kuulu meille”, tokaisi EU-virkamies Krista Varantolalle, kun tämä peräänkuulutti tutkimusetiikan edistämistä EU-tasolla 2010-luvun alkupuolella. Menossa oli pohjoismaiden ja Euroopan unionia edustavien asiantuntijoiden keskustelu tutkimusrahoituksen suuntaviivoista. Varantola muistaa, miten ylimielisesti ja vähättelevästi virkamies suhtautui tutkimusetiikkaan.
Asenteet kuitenkin muuttuivat nopeasti, muutamassa vuodessa. Julkisuuteen alkoi tulla skandaaleja. Uutisissa kohistiin tekaistuista tutkimustuloksista, laajoista tutkimusrahojen väärinkäyttötapauksista ja julkisen rahan tuhlauksesta.
”Yhtäkkiä tutkimuseettiset kysymykset kiinnostivat kaikkia”, Varantola muistelee.
EU:ssa ryhdyttiin kiireesti kehittämään tutkimusetiikan käytäntöjä. Euroopan tiedeakatemioiden yhteistyöjärjestö ALLEAa (All European Academies) pyydettiin päivittämään EU:n tutkimuseettiset ohjeet.
”Säikähdettiin, että tutkimuksiin käytetään paljon julkista rahaa ja niistä odotetaan tuloksia — entä jos paljastuisi, että EU ei ole kiinnostunut siitä, miten tutkimusrahan käyttöä ja tulosten luotettavuutta valvotaan.”
Varantolan mukaan tutkimusetiikan käytännöissä on tämän jälkeen menty iso harppaus eteenpäin sekä Suomessa että EU-tasolla.
”Virheistä on opittu ja systeemi pelaa nyt ihan eri tavalla kuin aiemmin.”
Kyse on reilusta pelistä
Varantola on yksi tutkimusetiikan pitkäaikaisista puolestapuhujista Suomessa. Hän toimi yhdeksän vuotta Tutkimuseettisen neuvottelukunnan (TENK) puheenjohtajana ja on edelleen pysyvä asiantuntijajäsen. Hän on myös pitkään kehittänyt tutkimusetiikan käytäntöjä kansainvälisissä organisaatioissa, muun muassa ALLEAssa ja ENRIO-verkostossa (European Network of Reseach Integrity Offices).
Varantolan mukaan tutkimusetiikassa on pohjimmiltaan kyse hyvästä akateemisesta käytöksestä, reilusta pelistä: hyvistä tavoista toimia ja suhtautua kollegoihin.
”Lisäksi tulevat tietenkin ihan perusjutut: ei saa plagioida, huijata, väärentää eikä ryöstää toisilta. Kollegoita pitää arvostaa ja antaa heille tunnustusta.”
”Koko tiedeyhteisö, yliopistot ja rahoittajat ovat vastuussa siitä, että tutkijoilla on edellytykset toimia eettisesti”, Varantola sanoo.
Aina tämä ei akateemisessa maailmassa toteudu. Varantolan mukaan tutkimusympäristöä onkin tärkeä kehittää sellaiseen suuntaan, ettei se houkuttele vääränlaiseen käytökseen. Pitää karsia systeemiin pesiytyneet epäreilut käytännöt, jotka usein liittyvät epäterveeseen kilpailuun.
”Koko tiedeyhteisö, yliopistot ja rahoittajat ovat vastuussa siitä, että tutkijoilla on edellytykset toimia eettisesti”, Varantola sanoo.
Kansainvälinen yhteistyö on tärkeää
Akateeminen maailma on Varantolalle perin pohjin tuttu. Hän on englannin kielen professori, mutta työkokemusta on kertynyt kaikilta akateemisilta tasoilta. Hän on työskennellyt yliopistossa muun muassa tutkimusassistenttina, apurahatutkijana, lehtorina, apulaisprofessorina, professorina, dekaanina, rehtorina ja kanslerina sekä ollut jäsenenä ja puheenjohtajana Jyväskylän yliopiston hallituksessa.
Tutkimuseettisten kysymysten pariin Varantolan houkutteli aikoinaan Turun yliopiston ex-kansleri Eero Vuorio. Hän järjesti 2000-luvun alkupuolella tutkimusetiikkakeskustelun, johon Varantola osallistui.
”Sitä kautta syttyi kiinnostus. Koin nämä asiat tärkeiksi.”
”Ei riitä, että jäämme suunnittelemaan asioita vain omassa piirissä Suomessa.”
Kun Varantola aloitti vuonna 2010 TENKin puheenjohtajana, elettiin voimakasta kansainvälistymisen aikaa. Hän lähti pääsihteeri Sanna-Kaisa Spoofin kanssa viemään TENKiä mukaan yhteistyökuvioihin. Varantolan mukaan kansainvälisen yhteisymmärryksen löytäminen tutkimuseettisissä asioissa on tärkeää. Tiedeyhteisö on kansainvälinen ja tutkimusta tehdään yli rajojen.
”Ei riitä, että jäämme suunnittelemaan asioita vain omassa piirissä Suomessa.”
Esimerkiksi kansainvälisessä ENRIO-verkostossa on vertailtu eri maiden tutkimuseettisiä toimintatapoja ja etsitty yhdessä hyviä käytäntöjä. Se on auttanut yhteisen näkemyksen luomisessa.
Suomalainen järjestelmä perustuu itsesäätelyyn
Keväällä 2023 Varantola sai ansioistaan erityisesti tutkimusetiikan edistäjänä Helsingin yliopiston kunniatohtorin arvonimen. Se on yliopistomaailman korkein tunnustus.
”Olen erittäin iloinen tunnustuksesta, mutta en pidä sitä henkilökohtaisena ansionani. Koen, että tämä on hieno huomionosoitus kaikelle sille työlle, mitä tutkimusetiikan edistämiseksi on tehty”, Varantola sanoo.
Varantolan mukaan Suomessa ainutlaatuista on, että kaikki tutkimusta tekevät tahot ovat yhteisesti sitoutuneet TENKin laatimiin hyvän tieteellisen käytännön ohjeisiin. Ohjeet auttavat yliopistoja myös selvittämään tutkimuseettisiä ongelmia, kuten tiedevilppiepäilyjä ja plagiointitapauksia.
”Järjestelmä perustuu itsesäätelyyn. Yliopistot tutkivat itse tutkimusetiikkaan liittyvät väärinkäytösepäilyt sovitulla tavalla. TENK on taho, jonne voi valittaa, jos katsoo, että tutkinta on tehty puutteellisesti, mutta se ei määrää sanktioita. Tämä on toiminut hyvin”, Varantola sanoo.
Tärkeitä parannuksia on tehty myös tutkimusrahoituksen seurantaan. Suomessa tuli 1990-luvulla ilmi tapauksia, joissa tutkimusrahoitusta oli käytetty omavaltaisesti ohi yliopistojen kirjanpidon. Professoreita passitettiin vankilaankin.
”Tällaiset asiat on sittemmin korjattu, sillä rahankäytön raportoinnista on tehty tarkkaa”, Varantola sanoo.
Artikkeleiden laskeminen on johtanut epäterveisiin käytöntöihin
Vaikka tutkimusetiikan työkalut ovat kehittyneet, parannettavaa yhä on, Varantola toteaa. Kun 2000-luvulla tutkijoiden työtä ryhdyttiin arvioimaan ja yliopistojen rahoitusta säätelemään julkaisuja laskemalla, alkoi syntyä epäterveitä käytäntöjä.
”Tuli hirveän tärkeäksi, että sai nimensä julkaisun tekijäksi. Syntyi eri tavoin manipuloituja julkaisuja ja kiistoja tekijyydestä. Humanistit ja yhteiskuntatieteilijät kärsivät, kun kirjoilla ei ollut enää mitään merkitystä julkaisumäärien kannalta”, Varantola toteaa.
Artikkeleihin alkoi kertyä pitkiä nimilistoja tekijöiksi, vaikka osa henkilöistä ei ollut osallistunut tutkimuksen tekemiseen. Myös viittauskäytäntöihin tuli vinoumaa, kun alettiin viitata etenkin omiin ja kavereiden artikkeleihin.
”Syntyi kaikenlaisia huonoja tapoja. Julkaisujen laskeminen ei sovi tutkimuksen arviointiin. Akateemisissa piireissä sitä vastustettiin alusta alkaen, mutta tutkijoita ei kuunneltu.”
Kun 2000-luvulla tutkijoiden työtä ryhdyttiin arvioimaan ja yliopistojen rahoitusta säätelemään julkaisuja laskemalla, alkoi syntyä epäterveitä käytäntöjä.
Artikkelikeskeisyys on johtanut myös TENKin käsiteltäväksi tulevien loukkausepäilyjen lisääntymiseen 2000-luvulla. Usein valitus koskee sitä, että jonkun tutkimuksen tekoon osallistuneen henkilön nimi on jätetty pois artikkelista tai on väärässä paikassa listassa.
Varantolan mukaan artikkeleiden laskemiseen pohjautuvaa arviointijärjestelmää ollaan onneksi nyt purkamassa pois.
”Paradigman muutos on menossa. Laadulliset kriteerit ovat tulossa vahvasti mukaan tutkimuksen arviointiin.”
Sitä saadaan, mitä mitataan
Varantolan mukaan kannattaa miettiä huolellisesti, millaiset ovat hyvät ja oikeudenmukaiset kriteerit yliopistojen ja tutkijoiden arviointiin. Sitä saadaan, mitä mitataan: jos lasketaan julkaisujen määrää, saadaan määrää, ja laatu kärsii. Yliopistojen perustehtävä on korkeatasoisen tieteen ja tutkimuksen edistäminen. Sitä ei pidä unohtaa.
”Välillä olen miettinyt, että olemmeko me tiedeyhteisöissä lampaita. Onko meiltä viety omanarvontunto? Mennään rahan perässä ja ihan sama, millä ehdoilla.”
Varantolan mukaan yliopistojen pitäisi kannustaa tutkijoita pitkäjänteiseen tutkimukseen. Myöskään rahoittajien päätösten ei pitäisi perustua vain julkaisujen laskemiseen.
"Välillä olen miettinyt, että olemmeko me tiedeyhteisöissä lampaita. Onko meiltä viety omanarvontunto? "
”Meidän pitää tehdä tutkimusympäristöstä sellainen, ettei se houkuttele huijaamaan, vaan kannustaa reiluun peliin ja korkealaatuiseen tutkimukseen”, Varantola toteaa.
Rahoittajilla pitäisi olla uskallusta rahoittaa muitakin tutkimuksia kuin sellaisia, joista varmasti saadaan nopeasti tuloksia.
”Moni Nobelin palkinto olisi jäänyt saamatta, jos tutkijat olisivat tehneet tutkimustaan vain varman päälle.”
Varantolan mukaan olisi myös tärkeää sallia tutkijoille epäonnistumiset.
”Jos jo tutkimusrahoitusta hakiessa pitää olla valmiina tieto lopputuloksesta, tutkimuksesta puuttuu luovuus ja epäonnistumisen mahdollisuus. Ei Kolumbuskaan löytänyt sitä, mitä halusi.”
Itseironiasta on hyötyä
”Niin juu, täytyyhän meillä hallituksessa olla kiintiönainen”, todettiin Varantolalle aikoinaan kansainvälisen organisaation hallituksessa.
”Tuohon aikaan oli vielä paljon stereotyyppisiä käsityksiä: hysteerinen nainen, hankala nainen, kunnianhimoinen nainen — ja määrätietoiset miehet”, Varantola muistelee.
Varantola on uransa varrella sopeutunut siihen, ettei ota töksäyttelyjä ja vähätteleviä kommentteja henkilökohtaisesti.
”Tietynlaisesta itseironiasta on ollut hyötyä. Välillä on kyllä tullut hetkiä, kun olen kaiken keskellä miettinyt, että miksi ihmeessä lähdin tähän mukaan.”
Varantolan mukaan johtotehtävissä pitää varautua iskuihin vyön alle ja ennakkoluuloihin. Kun Varantola sai vuonna 1989 viran Tampereen yliopistosta ja perhe asui Turussa, moni hämmästeli hänelle, miten mies pärjää lasten kanssa. Yliopiston rehtoriksi noustuaan 2000-luvulla häntä kutsuttiin lähes poikkeuksetta ”naisrehtoriksi””.
Vaikka tasa-arvo on parantunut, Varantolan mukaan haasteita on yhä siinä, miten luotaisiin tasapuoliset mahdollisuudet molemmille sukupuolille.
”Esimerkiksi perheen perustamiseen liittyvät asiat pitäisi huomioida paremmin tutkijoiden urapolulla.”
Tutkimusetiikan edistäjä, kunniatohtori ja Tampereen yliopiston ex-kansleri toteaa haastattelun aikana useissa yhteyksissä ”minulla on ollut onnea”. Suomalaiset eivät mielellään puhu hyvistä puolistaan. Pienen pohdinnan jälkeen Varantola kuitenkin mainitsee vahvuuksikseen pitkän pinnan ja rauhallisuuden.
”Kun tekee mieli reagoida voimakkaasti, yritän miettiä, miksi toinen haluaa ajaa tällaista asiaa. Olen myös oppinut yhteistyökykyä ja neuvottelutaitoja. Jos haluaa jotain, sitä pitää puolustaa pitkään ja johdonmukaisesti.”
Teksti: Mari Heikkilä
Kuvat: Liisa Takala
Sinua saattaisi kiinnostaa myös
